WONDERS

Short Stories. Photos and pictures. Poems even.


Leave a comment

LIGHT

They stood in front of me, the Doctor and his intern. She wore a crisp white coat, classic Mediterranean features, her hair in a chignon.

He wore an Aura.

He mesmerized me.

Once in while in life you meet a person who makes you stop and take the second look. There is something that separates them from the crowd. This man was one of them. There was a light around him, an aura, pure and white. It radiated sincerity. It came through as a light of honesty and healing. A light of a good man. I knew I would be taken care of.

He amazed me.

Hundreds of patients must have past his operating room. Some he might remember, some not. Hundreds of lives saved and hundreds of people able to go on with their lives. Yet he made me feel like I was his only patient, that my well being was his only concern. Later he even made sure I followed up with the appointment with the next doctor. Such dedication is hard to come by.

A year and a half later I was driving into his office to make arrangement to have a minor operation. I was wondering if he even would remember me.

He did.

I will think of him often with great appreciation and love.


4 Comments

The Story Goes

I have been to a hospital three times in my life before.

At the age of sixteen a minor operation. Fifteen years later our son was born, my “Land”. Less than two years later, our daughter, my “Apricot”. Both have Finnish names but we just found out that they translate also into Japanese! So, the last two visits were joyful.

I had made a doctor’s appointment for September third, 2008. The gall bladder had been acting up for about a year. Not often, but painful enough and always somewhere when I least would expect it: Like the night in Vancouver on the work trip, or the night before my Mother’s funeral. Now in August it made me leave a restaurant just after ordering. I set up the appointment. My sister and brother were operated for the same problem. My Father died of it.

The new walkway was installed for our home. So last day of August I was spreading mulch for the flower banks, I loved being outside and in the garden. I was satisfied and tired once the work was done. Later in the evening my stomach started to ache. I don’t have aches and I don’t have pains, normally. I took two aspirins before going to sleep. Woke up at five, took two more and fell back to sleep. Nine a clock when up again, the pain was still there. You look like shit, my husband said. Watching me for awhile, he decided to take me to the hospital. August thirty first.

Emergency room. An orderly already diagnosed me while wheeling me in. Diverticulitis. Hmm. Testing started. EKG, CT scan, blood test. Another orderly/intern  then tells me that I have cancer. I still had not seen a doctor yet. A cancer! I don’t see it being a possibility. No one in my family has had it. It’s not one of our sicknesses.

Other people get it.

Few hours later the surgeon comes to visit. He stands on the end of my bed, far away. He is serious; he talks with clear short sentences. With him there is a beautiful girl, obviously an intern. Both serious, professional. He explains there is a growth in my colon and it needs to be operated. Could it be cancer? He will not call it such yet. He wants to see it first. More testing and waiting. Within 48 hours I’m prepared for an operation.

All the people I met at the hospital were marvelous and caring. It amazes me that so many people get up in the morning and go to work to rescue people. People they don’t know, people with many different ailments, old and young. People like me.

I knew this surgeon by his looks.


8 Comments

Time

 

Time lingers. Time is a steady tick tock tick tock.

The hands move gracefully forwards,

Minutes gather together, the hours join in.

BOLT!

BAM!

I entered electrified space

With energy so different than mine!

The clock’s face melted like Dali’s,

The hands whirled whichever way and flew,

The springs sprang out!

I forgot my language; I spoke in Tourrette’s.

Yet I welcomed the jolt!

I entered electrified space;

There was no time!


4 Comments

Kirje Alexilta 3/3

New York 27.7.1918

Hyvä Irene,

Anna anteeksi, kun en ole ennen kirjoittanut. Olen ollut yleensä laiskalla kirjoitustuulella, etten enää tahdo osatakkaan. En silti ole sinua unohtanut. Ei. Entiset ystävät muistuu hyvin usein mieleen ja sitten onneton isänmaa, jota R…ä sortaa niin kauheasti. Täällä sentään on R…än sorrosta vapaa, vaan eihän työläinen  saa vapaudesta missään nauttia. Aina täytyy tehdä kovaa työtä tämän vaivaisen elämän edestä. Täällä on yleensä huono aika. Tavattomasti on työttömiä. Minä olen sentään ollut yhtämittaa työssä. En minä voi kovin paljon moittia osaani. Olen ollut tavallaan tervekin. En silti ole terve, vaan en ole erityisesti sairaskaan.

Kyllä minun on mennyt aika tavallaan. Toisinaan hauskastikin. Olen vielä saman tytön kanssa pitänyt seuraa. Hän onkin antanut minulle paljon elämisen aihetta. Tuskin olisinkaan ilman hyvää ystävää pysynyt näin jaloillani, kun nyt olen. Tarkoitan siveellisesti.  Olen tavallaan raitis ja en nyt  tässa sentään ala hyviä puoliani luetella. Täällä on niin kauhean kurjaa suomalaisten keskuudessa, ettei sitä uskoisi. On kapakkoja täynnä suomalasia nuoria tyttöjä ja poikia. Tavattoman paljon tyttöjä jotka ovat ihan ammattinaisia. Ovat paljon italialaisten ja sellaisten halveksittujen kanssa. Italialaiset, kreikkalaiset ja yleensä etelä eurooppolaiset ovat tavattoman sivistymättömiä verraten pohjoiseurooppalaisiin ja amerikkalaisiin. On täällä paljon hyviäkin ihmisiä, ettet kokonaan saa huonoa käsitystä täältä New Yorkin suomalaisista.

Jos nyt lopetan. Tässä on minun huonetoverini Johan Kekki, sitten  ehkä tunnet.

Ole hyvä ja kirjoita pian. Kirjoitan sitten enempi. Kirjoita mitä sinulle kuuluu. Minä usein muistelen sinua.

Parhainta onnea toivoo, Alex

Tervehdykseni sinulle ja tuttaville.


4 Comments

Kirje Alexilta 2/3

 New York 9.10.1912

Ystäväni Irene,

Nyt lähetän tervehdykseni maapallon toiselta puolelta. Olen tässä ajatellut sitä elämän vaihtelevaisuutta ja muuttuvaisuutta. Vuosi sitten mekin oltiin samassa kylässä ja puhuttiin ja leikittiin. Ja nyt on suuri Atlanti jo välissä. Se samanen Atlanti on erottanut monta sentään, joilla on ollut enemmän tekemistä kuin meillä. Se erotti minutkin siitä tytöstä, josta minä silloin kerroin. Tapasin silla matkalla taas itselleni uuden ihanteen ja nyt tahdon pitää. En tahdo enää ketään vuodattamaan pettymyksen kyyneleitä tähteni. Ei niitä nyt ole vuodattanutkaan  muuta kuin yksi, enkä olisi niitäkään tahtonut, mutta ne ei ole enää kuivatettavissa.

Ettet erehdy niin huomautan, ettei kukaan ole tähteni joutunut häpeämään eikä kärsimyksiin ruumillisessa suhteessa, mutta uskon, että se tyttö rakasti minua ja että on kyynel vierähtänyt poskelle.

Tämä tyttö kun minulla nyt on, on täällä myös. Hän on vielä puhdas ja vapaa. Hän tarjoaa minulle ensi lempeänsä ja rakkautensa. Seuraan sydämeni ääntä. Sillä jos nyt en olisi velvollisuuksilleni kuuliainen ja eläisi hänelle, olisi hänen elämänsä mennyt ja ehkä minunkin.

Minulta varastettiin se sormus kun minulla oli silloin. Nyt ei ole siis merkkiäkään jäljellä.

Pyydän sinulta, Irene hyvä, älä tuomitse minua kovin ankarasti ja ne teot joita on harteillani, en ole tehnyt siinä mielessä, että tahtoisin leikkiä kenenkään tunteilla.

Äläkä näytä tätä kellekään. En tahtoisi koko maailman tietävän. En tiedä mistä se johtuu, kun näitä sinulle kirjoitan. On kuin joku veljellinen side olisi määrääjänä. Älä pahastu minun suoran puheeni johdosta. Ole hyvä ja kirjoita joskus taas, tai nyt pian, kun en tiedä kuinka kauvan on täällä työtä, jos täytyy muuttaa. Tässä on tälläinen marakatin kuva. Toisten lähetän paremman.

Siis ole tervehditty ystävältäsi Aleksilta. En olekkaan kenellekään juuri Suomeen kirjoittanut muuta kuin  kotiini. Ei minulla ole siellä ketään todellisia ystäviä muita kuin sinä. Toivon saavani kaikessa huonoudessani ja pahuudessani olla ystäväsi.

Alex.


2 Comments

Kirje Alexilta 1/3

Springfield 26.6.1912

Hyvä ystavä, Irene!

Lämpimät tervehdykset täältä kultamaasta. Olen kotona nyt yksin ja aloin illan kuluksi kirjoittaa. Aika on vähän pitkää, ainakin silloin kun toiset ovat poissa. Ei tämä kultala sentään vastaa tuhatjärvienmaata. Ehkä sitten kun oppii puhumaan ja paremmin perehtyy oloihin.

Nyt on Suomen ihanin aika ja täällä myös, mutta kun tulee kello 8 illalla niin pitää ottaa tuli, ei muuten voi liikkuakaan huoneissa. Kyllä se tekee synkän vaikutuksen Suomeen verratessa. Sitten lintujen laulu on muuttunut sammakoiden korinaksi.

Seuraelämästa ei täällä ole myöskään paljoa. Kyllä täällä on jotain 60-70 henkeä suomalaisia, mutta ei ne oikein viitsi seuraa pitää. Nuoria pariskuntiakin on, mutta ne tulee sitten niin villiksi.

Ei minun villi luontoni oikein täällä viihdy.

Minä olen ollut jotain viiden viikon vaiheilla työssa, mutta loppui nyt ja olen kaksi päivää ollut työttä ja jumala ties, koska taas saa, ehkä piankin.

Kylla Suomesta moni luulee täällä olevan paradiisin päivät, mutta pahasti sentään erehtyy. Ei naiset, mutta miehet. Naisilla on aina paikkoja. Ne voivat paljon paremmin täällä.

Arvappas mitä. Kun minä olen taas ja niinkuin vapaa niistä kahleista kun silloin puhuin. Kyllä se olikin vaan sellaista lapsellista liian kiireessä hommattua hommaa. Minä sain tässä hiljakkoin häneltä kirjeen ja hän sanoi, ettei asiat ole oikein minun puoleltani, että olin kirjoittanut siihen suuntaan. Minä en ollut taas mitään mielestäni sellaista kirjoittanut, josta olisi sopinut epäillä ja siksi minä taas vastasin ja sanoin hänen kärsivällisyytensä loppuvan, koska sellaista mieleen tulee. En tiedä mitä taas saan, ei ne lopussa vallan vielä ole. Ei minua paljon sureta, vaikka loppuisikin. Ei se ollut silloin mitään todellista, vaikka minäkin niin luulin.

Mina tapasin matkalla niin herttaisen tytön, että se sai väkisin minun pääni pyörälle. Menimme samaa matkaa Englantiin asti, siinä tuli ero, ja paljon ikävämpi kuin Suomesta lähtiessä. Olemme olleet tämäm aikaa kirjeenvaihdossa, mutta luultavasti se pian loppuu. Se oli muuten hyvä tyttö ja olimme kovin yhdennäköiset. Kaikki luuli varmasti meidät sisaruksiksi. No niin. Kyllä tämä on jo liian paljon kerrottu, mutta minä uskon, ettei se tule muiden tietoon.

Eikös se ollut silloin mukavaa, kun olin Hildan kanssa seuraa pitävinäni, niin minun oli aina paljon hauskempaa sinun kanssasi. Me ymmärsimme niin hyvin toisiamme. Muistan kerrankin, kun oli pimeää syksylla ja satoi. Sitten sinä lähdit kotiin ja me tultiin  mukaan. Hildan teki mieli kääntyä puolimatkassa mutta tuli sentään, kun minä lupasin tulla,  jos hän tulee tai ei. Koskapa taas pääsisi tuttuja paikkoja ja ihmisiä näkemään!

Kai sinä tuomitset minut ankarasti, kun näin häärään. Minulla on se kuuma veri ja villi luonto. Olen aina hauska poika, kyllä täällä sentään  (epäselvä sana ).

Ole nyt hyvä ja kirjoita jotain hassua Perniöstä. On se hauska saada Suomesta kirje.  Kiitän vielä siitä kukasta ja siitä että pidit niin paljon vanhasta toverista. Se oli pohja, etta sellaisella ilmalla lähtea niin pitkä matka. Olen aina sinulle kiitollinen siitä. Kyllä muistan kuvalla sitten kun menen, mutta en ole vielä ollut.

Tämä on paremmin hajamielinen, ei ajatukset tahdo oikein pysyä paikallaan.

Hyvästi vaan. Hauskaa kesää ja onnea elämasi vaiheille, toivoo ystäväsi Alex.


6 Comments

Kirjeitä Irenelle

17.2.1912

Löydetty, vaan vielä tuntematon ystäväni,

Kiitän teitä neiti hyvä, että ilmotukseni on tullut teiltä huomioon otetuksi sekä mielihyvällä olen ottanut kirjeenne vastaan. Olen valmis kanssanne kirjeitten avulla ajatusten vaihtoon pyytämillänne ehdoilla, nimittäin sanotte kirjeessänne, että ette tahdo olla narri. Siinä sanotte minun mielipiteeni mukaan oikein, minulla on kaikkein vähemmän taipumusta narraamaan ketään, tahtoni olisi aina pysyä tosi alojen pohjalla, tulkoon sitten vastaani mitä hyvin. Silloin täytän velvollisuuteni, silloin ei ole minun tarvis katsettani maahan luoda, vaan pystyssäpäin tietäni kulkea, vaikka se olisi kuinka ohdakkeinen, ja samaa toivoisin teiltäkin tuntematon ystäväni. Useinhan sattuu elämän taisteluissa, että toiveet pettää ja notkahtavi polvi uupu(v)a, joka useinkin on meidän työläisten kohtalo, niin naisten kuin miestenkin. Mutta kun parhaansa tekee, niin on täyttänyt velvollisuutensa itseään ja koko yhteiskuntaa kohtaan.

Sanotte, että olette oppimaton kirjeenvaihtoon. Ei se ole mikään vika, niin olen minäkin. Vaan toivotaan, että siihen vähitellen opitaan, eihän sen tarvitse muille kelvata, kunhan se meidät tyydyttää, eikös niin.

Nyt lopetan tämän heikosti kyhätyn kirjeeni toivomuksella, että ensi postissa tulisi vastaus jos mahdollista valokuvan kanssa.

Hyvästi nyt, ottakaa tervehdykseni, voikaa oikein hyvin,

toivoo ystävyydellä, Tuntematon. ( A. H.)

J.K. Seuraavassa kirjeessä teen selkoa itsestäni. Hyvästi.