WONDERS

Short Stories. Photos and pictures. Poems even.


10 Comments

Kesäpäiviä 2/3-2

Sain herkullisen viestin:

“Tapaan huomenna Kiirepakolaisen ekaa kertaa!! Jos kiinnostaa ja sinulla on aikaa, tule poikkeamaan ja moikkaamaan, istumme aamupäivällä Hermannin Kukossa, vastapäätä Paavalin kirkkoa. Kiirikselle en ole sanonut mitään, jos tulet, se olkoon yllätys.”

Ah, mikä loistava tilaisuus tavata toinenkin blogi/virtuaali/kaverini, Kiiris. Huiskis, olin valmis seikkailuun! Mieheni oli saapunut keskiviikkona. Olimme menossa kaupunkiin perjantaina muutenkin, joten hyppäsimme vain aiempaan bussiin. Kävimme Kampin uudessa ostarissa vaihtamassa edellis iltana ostamani solmion, se oli liian tumma vaaleanpunaiseksi sopiakseen pehmeän ruusuisenväriseen pashminaani lauantaisia häitä varten. Olin vaihtanut mieltäni asun suhteen. Etsimme oikean raitiovaunun ja matkasimme yhdessä Hermannin Kukkoa päin, nälkäisinä jo, vaikka olimme syöneet aamupalan. Näimme naiset istumassa terassilla, tiivissä keskustelussa. Non-challant kävelimme pöydän ääreen. Kiiris katseli ensin yllättyneenä meidän seuraan tunkeutumistamme. Susu hymyili. Esittelin mieheni ja minä ja Kiiris hyppäsimme toistemme kaulaan. Mikä yllätys! Onnistui. Onnistui!

No, Hermannilla ei näyttänyt olevan mitään aamupalaan viittaavaakaan, joten vastoin normaalia sääntöäni (ei ennen kello yhtä ) tilasin lasillisen Gato Noirin valkoviiniä. Mustan kissan lempijuomaa. Mieheni sitävastoin jätti meidät tarinoimaan ja tutustumaan, osti voileivän ALEPAsta ja istui puiston penkille seurailemaan paikallista elämää. Oliko Kiiris sen näköinen kuin oletin? Ei. Luulin häntä vanhemmaksi jostakin syystä. Kuinka vanhaksi, no, ainakin viisikymppiseksi. Hänellä on niin paljon elämänviisautta. Hänellä on niin paljon lämmintä huumoria. Hänen viininpunainset hiuksensa loistivat auringossa, hän oli yhtä hymyä. Olin tietysti kuin ekaluokkalainen näiden blogiveteraanien seurassa. Silmät pyöreinä.  Miten olinkin päässyt näin ihanaan seuraan! Sisareni kysyi, kuinka ihmeessä tapaan aina niin paljon ihmisiä, sanoin, se on helppoa, täytyy ottaa yhteyttä! When there’s a will, there’s a way.

Puheen sorina jatkui. Tilasin toisenkin lasillisen. Terassi oli tyhjä, meitä lukuun ottamatta. Paikalle tupsahti nuori nainen korkeissa koroissaan. Selvästi kaupukilainen. Helsinkiläinen? “Hei”, hän tervehti meitä kaikkia. Kuka? Kuka ihme? Susu oli yllättänyt meidät kaikki kutsumalla seuraan myöskin Suomessa lomailevan Elegian. En ole hänelle ehkä yhtä tuttu kuin tosille, pidän kuitenkin kovasti hänen tavastaan kirjoittaa ja kertoa elämästään Lontoossa. Ja muita hurjia juttuja!  Pidän hänen suorasukaisuudestaan ja vinhasta huumoristaan. Kysymyksiä ja vastauksia lenteli puolin ja toisin. “Kuinka aloitit blogisi?” ja niin edelleen.

Aurinko oli siirtynyt toiseen pöytään. Seurasimme perästä. Mieheni saapui seuraamme, kuunteli sujuvasti, käyttäytyi kunnolla ja tarjosi toiset kierrokset. Nälkä alkoi kurnia. . Pidin tästä tapaamisesta siksi, että se oli “minun juttuni”, ei perheen vaatimaa, ei velvollisuuksien vaatimaa tapaamista, vaan halua tutustua mielenkiintoisiin, lämpimiin ihmiseen, joita tapaan viikottain blogistaniassa. Toisilla oli omat menonsa ja lähdimme kaikki yhtä aikaa samalla raitiovaunulla keskikaupunkia päin. Juttua pulppusi vielä ja halit kiersivät erotessamme.

Tapasimme loppu perheemme ja menimme Kappeliin syömäään. “I think Mommy is tipsy” he sanoivat ja naureskelivat minun olotilaani. Mutta lensin ilmassa myös aivan toisesta syystä!


6 Comments

Kesäpäiviä 2/3-1

Blogimaailma on mielenkiintoinen.

Olen uusi siinä maailmassa. Huomaan nyt jo kuitenkin seuraavani toisia enemmän kuin toisia. Jokin heidän puheessaan, kertomuksissan, kuvissaan puhuttelee minua. Olen ymmärtävinäni. Heidän piirustuksensa, valokuvansa, heidän tekstinsä rytmi kiehtovat minua. Kiinnostavat ja kutsuvat. Inspiroivat!

Ovatko he oikeita ihmisiä? Mitä se muuten on? Totta kai he ovat ihmisiä! Nyt kun olin menossa kotimaahan vierailulle, kysyinkin eräältä aiemmin jo keväällä, joutaako hän kahvikupposelle. Jos kunto sallii, niin joutaa, hän kirjoitti.  En tiennyt mihin väliin saisin sopimaan, mutta varmasti halusin tavata! Ensimmäinen pikaviesti oli liian pikainen. Sovimme sitten yhden tiistai aamupäivän klo 11 Akateemisen kirjakaupan edessä. Sain pikaisen kuvauksen, jonka perusteella tunnistaisin. Olisin tuntenut ilmankin! Hän oli aivan itsensänäköinen. Nuori, (vaikkei hän sitä itse sanonut), lentävähiuksinen, meikitön, (mutta kaunis, vaikkei hän itse sitä sanonut), ruutuhousut. Nuorekas, ei boheemi, tyylikäs värikkäästi.

Olin saanut tilaisuuden käydä Eduskuntatalossa sisareni työporukan kanssa, kansanedustaja Jaana Pelkosen vieraana. Yllätyksellinen, mielenkiintoinen vierailu sisäpuolella taloa. En ollut varma, ehtisinkö Akateemiselle ajoissa, mutta hän sanoi, ettei ole kiirettä. Ehdin.

Hän valitsi kahvilan,  pidin sen vanhahtavasta klassisesta tunnelmasta. Latasimme tarjottimen täyteen ihanaa viineriä ja kahvikupposet. vesilasit ja istuimme pöytään, ei nurkkapöytään vaan ei ikkunan allekaan. Olin hieman hermostunut. Pian olimme kuitenkin rentoutuneesti yhdessä, tämä vieras nainen ja minä.  Kuin tuntien toisemme. (Tiedän, että jännitin vähän, sillä silloin puhun aivan liikaa. Lärpätän tyhmää.) Juttelimme blogista, olen täysin ihastunut hänen kirjoituksiinsa ja kuviinsa. Tunnen  myötätuntoa hänen tarinoihinsa. Olen ollut paikoissa, joista hän kertoo. Nauroimme ja tunsin olomme kuin vanhojen ystävien tavatessa. Hänen silmänsä seurasivat ajattelevina, välillä siristyen kuin pohtimaan, välillä nauruun. Ei ollut kiirettä. Ihmettelimme, miten monta taitavaa amatööritaiteijaa on blogistaniassa! Olin ostanut hänen kirjansa edellisenä päivänä ja sain siihen omistuskirjoituksen. Ja kaksi muuta kirjaa. Olin hämmästynyt hänen anteliasuuteensa; kirjat eivät ole halpoja Suomessa. Mikään ei ole halpaa Suomessa. Ystävyys on asia, jota ei voi rahalla  mitata. Sain senkin häneltä. Häntä oli helppo halata. Tapasin Susun.

“Mustahattuinen nainen”, ispiroiduttu suspetalin mustahattuisesta naisesta.


6 Comments

Kesäpäiviä 1/3

Kesälomat ovat aina olleet koto-Suomessa niin lyhyitä, viikko kerrallaan, useinmiten. Vähintään kahteen paikaan on joutunut asettumaan ja toiset tusina yrittänyt järjestää niin, ettei kukaan jäisi kyläilemättä. Ystäväni kerran varasi sviiitin hotellista ja ilmoitti olevansa paikalla. Avoimet ovet pari päivää, ja jokainen joka jaksoi tulla paikalle sai viettää aikaa hänen kanssaan. Loistava idea!

Nyt jäätyäni virikevapaalle varasin aikaa enemmän. Yksi viikko yhdelle siskolle ja paikkakunnalle ja toinen viikko toiselle. Sitten tuli hääkutsu. Siirsin lähtöä sovittaen sen loman jakajaksi. Hyvä! Yllätys, vähän ennen matkaa tuli toinen hääkutsu. Molemmat niin hauskoja tapahtumia, että tyttäreni innoissaan perui aikaisemman lomansa ja pystyi siirtämään sen nyt kakkoshäiden ajaksi. Hänen  kahdeksan kuukautta vanha miehensä ei ole koskaan ollut Suomessa. Siis nyt tutustumaan! Mieheni yritti vaihtaa lomaansa, mutta onnistui vain saamaan vapaat jälkimmäisiin juhliin. Miksei hän tulisi kun tytär ja vävykin tulevat! Se siitä sisko-lomasta!

Ehdin olla yksin ennen perhettä kaksi viikkoa ja se oli rentouttavaa, ei tarvinnut ajatella muun perheen toivomuksia eikä ruoka aikoja. Minulle riitti makkara ja karjalanpiirakat!  Ensimmäinen viikko kului etelä Suomessa.  Tanssin ne ensimmäiset häät. Puitteet olivat ihanat, vanha kartano ja sen pihapiiri. Sanomattakin selvää, että morsian oli kaunis ja sulhanen komea! Sain kunnian istua morsiamen mummon vieressä perhepöydässä. Tunnen morsiamen jo pienestä tytöstä, koko perhe on meille erittäin tuttu ja rakas. Bestman tanssitti elävän musiikin tahdissa. Juteltiin ja juteltiin. Suu ei päässyt kuivamaan, taisin juoda muutaman viininkin. Meillä oli todella hauskaa!

Nuoremman sisareni kanssa vietimme aikaa kaupoilla, etsimme hääleninkiä hänen uusiin kenkiinsä sopivia, kävimme kaksilla kirppareilla, 6-vuotis syntymäpäivillä, vietimme aikaa hänen lastenlastensa kanssa. Ihania pieniä sinisilmäisiä, pellavapäisiä, kuusi kappaletta! Kaupungilla kävimme, tietty. Yritimme kahteen taidenäyttelyyn, mutta toinen ei ollut vielä auennut (Georgia O’Keefe) ja toinen sulki ovensa 15 minuuttia tulomme jälkeen (Helene Scherfbeck). Harmitti. Menimme Casinolle tervehtimään yhteistä ystäväämme.  Emme pelanneet!

Pikainen tapaaminen Amsterdamissa asuvan sukulaistytön kanssa kahvikupposen äärellä ulkoterassilla ja sitten junalle toisen sisaren luo.

Toukokuu oli ihanaa aikaa, säät suomalaisittain aurinkoiset ja itikkaiset. Toinen viikko kului Saimaan rannalla. Järvessä tarkeni kastautua vain polviin asti, vaikka pienenä on uitu hyisessäkin vedessä. Paitsi vanhoja tuttuja, tapasin sisareni kanssa kaksi Facebook kaveriamme ja nautinnollisesti joimme kahvit ja samppanjat sekä jäätelöt paikallisen ravintolan terassilla. Kaikki neljä olimme kuin Hollywood tähdet, suuret mustat aurinkolasit silmillä. Kivaa kun mikä! Kaksi tuntia pyörähti kuin siivillä. Sen jälkeen lähdimme paikalliseen hotellin, jonne halusin jättää viestin sinne tulevalle vanhalle koulukaverilleni. Vastaanottotiskillä neitonen tuijotti oudosti, kun sanoin asiani. “Kas, tuossahan se seurue seisoo selkänne takana!” Pyörähdin ympäri ja eikös vain, vanha ystäväni keksikoulun ajoilta seisoi ilmielävänä kolmen muun Tukholmassa asuvan entisen paikkakuntalaisen kanssa. Pompimme ja huusimme kuin pienet tytöt: “Ei voi olla totta! Ihan selkäpiitä kutittaa ja käsivarren karvat ovat pystyssä!” “Onko tämä unta?” Iloitsimme. Olimme aikoinamme ahkeria lehtikuvien leikkaajia, hän keräsi Fabianin ja minä Frankie Avalonin kuvia sen ajan musiikki ja elokuvalehdistä. Mustat vahakantiset vihot olivat paksuja. Viikko vierähti sisareni kanssa puutarhassa, Saimaan rannalla, metsässä kiertelimme fotosafarilla, vierailimme sukulaisissa ja vähän muuallakin, nautimme kun saimme olla kahdestaan pitkästä aikaa.

 Kahden viikon lomani venyi melkein kuukaudeksi! Jatkuu…