WONDERS

Short Stories. Photos and pictures. Poems even.


16 Comments

verhot

Täytyy olla kevättä ilmassa!

En ole ottanut ompelukonetta kaapista ulos pitkään aikaan. Nyt nopeasti kaupassa käydessäni (etsin lahjakorttia nuorelle parille ) pyörähdin liinavaateosaston puolella. Ja kas, eteeni sattuivat verhot, kaksi panelia hintaan $19.90. Lempiväriäni! Pellavaa! Tai siis melkein, viskoosipellavaa. Kotiinhan ne piti viedä. Tarkoituksenani oli lisätä ne olohuoneen verhojen pariksi, koska ne olivat kapeat, 100cm ja täysipitkät 210cm. Mutta yllätinkin itseni sakset kädessä ja raks! Poikki!

_DSC7253

_DSC7249 blog

_DSC7252 blog

Keittiö sai uuden kapan, johon löysin juuri sopivan määrän nappeja. Kaksi panelinpalaa yhteen leveyden verran, lenkit tankoa varten. Valmis!

Kahdesta helmapalasta sain vierashuoneen kahteen ikkunaan myöskin kevyet kapat. Pohdin vielä, kuinka kiinnittäisin nauhat? Verhot ovat keväisen kepeät ja valo paistaa niistä kauniisti läpi.

_DSC7259 blog

_DSC7262 blog

 Ai, että olen itseeni tyytyväinen 😀

2013-02-25 verhot


8 Comments

Valokuvatorstai #275

Tällä viikolla hevonen on ollut kaikkien huulilla ja myös monen vatsalaukussa.
Senpä vuoksi ammennamme inspiraatiota Eeva-Liisa Mannerin hevosrunosta.

Tässä on nyt niin monta aihetta, joka säkeestä voisi etsiä kuvan. Joka lauseesta yksin! En osaa edes valita, joten laitan kuvan eräänlaisesta makkarasta. Tai hevosesta. Käypikö? Muiden tulkintoja löytyy täältä.

sausage

scarlette o'hara

Lapsuus, villikaura. Syvä aavistusten metsä. 
Salaisuus.
Vaihtuminen. Hidas kypsymisen aika. 


Kuolema kätkeytyy,
sillä on naamion silmät. 

Naamion hiljaisuus hengittää
kaikkialla. 


Nukun vintillä. Hevonen: silmä kuin syvä
lampi 

tulee ruutuun ja ennustaa sisälmyksien
hämärästä. 


Joku laskee jalkansa metsän
sydämelle. 

Joku on alati läsnä, ja rautayrtti
kukkii. 


(Eeva-Liisa Manner, 1971)


28 Comments

Helmikuussa

Helmikuussa, kun olin 21-vuotias, olin saanut työpaikan Saksasta. Lähdin sinne ystäväni Eijan kanssa, ketkuttelimme junassa pari vuorokautta, kunnes olimme perillä. Molemmat olimme olleet töissä Saksassa aiemmin. Lukiovuosien pari kesää oli minulta kulunut  orpokodissa, lähellä Kölniä ja lasten tuberkuloosisairaalassa Taunus vuorilla. En ole hoitajatyyppiä, mutta niitä töitä sai opiskelijavaihdon kautta silloin helposti. Rakastin vieraita kieliä, olin kirjoittanut laudaturin saksasta, ja minulla oli kolme-neljä kirjeenvaihtotoveria sieltä. Tapasin  heistä kolme. Olin pyrkinyt kielenkääntäjäksi edellisenä kesänä, halusin Turkuun opiskelemaan. Mutta päästyäni melkein kolmesta sadasta hakijasta viidenkymmenen joukkoon, en enää pärjännyt lopulliseen 25 oppilaan valikkoon. Lähdin siis ulkomaille.  Asuin huoneessa, missä oli keittolevy ja lavuaari. Pienessä kaupungissa, asuntolassa, toisessa kerroksessa, katunäköalalla. Se riitti siihen aikaan. Samassa talossa asui muita saman lentoyhtion työntekijöitä. Isannöitsijänä oli tyttöjä häiritsevä, naimisissa oleva mies.  Joku eteläeurooppalainen, liekö turkkilainen. En muista. Liisa, joka oli meille työpaikasta kertonut, asui jo siellä. Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, ja juhlia oli harvase viikonloppu. Jo heti saavuttuamme, lähdimme viettämään karnevaaleja Mainziin. Olin pienestä kauppalasta, tavallinen seinäkukkanen, kaikki tämä meneminen ja juhliminen oli minulle uutta. Nautin siitä! Ehkä liikaakin. Ajoin työmatkani junalla. Jos matkaa oli muualle, sain aina kyydin.  Pelkäsin tuskin mitään. Työskentelin lentoyhtiön keskuspaikkavaraamossa Frankfurtissa, Hauptbahnhofia vastapäätä. Joukko oli kansainvälistä, muutama suomalainen, saksalaisia, iranilaisia, syyrialaisia, ruotsalaisia. Työt saattoivat alkaa aamulla kello kuusi, ja silloin usein tuli nukuttua pää tietokoneen päällä. Myöhemmän vuoron jälkeen menimme usein olusille isolla sakilla. Halusin olla olla omillani toimeentuleva. Ja olinkin. Pystyin tekemään jopa veroilmoitukset saksaksi itse. Olin Irmchen saksalaisille.  Ja sitten tutustuimme amerikkalaisiin, Liisan kautta. Juhlat paranivat!
***
Kun olin 29-vuotias, olin ollut naimisissa jo melkein kuusi vuotta. Helmikuussa olin raskaana toista kertaa. Olin siis ilahtunut yllätyksestä, koska alun perin en lapsia sunnitellutkaan, en ole hoitajatyyppiä. Mutta kun ensimmäinen raskaus oli päättynyt keskenmenoon, aloitimme vakavasti harkita perheen perustamista. Ura oli tuntunut siihen asti mukavammalta. Nyt elämä tulisi muuttumaan. Asuin naimisiin menoni jälkeen New Yorkissa viisi vuotta, mistä olimme muuttaneet Helsinkiin työn mukana. Meillä oli kiva kolmen makuuhuoneen asunto vanhassa kerrostalossa Kannelmäessä. Omistaja tarjosi sitä myyntiin ja kadumme vielä tänä päivänä, että emme sitä silloin ostaneet. Päätyhuoneisto, ikkunat puistoon. Nuoria ja tyhmiä olimme. Mutta olin onnellinen. Ajoin bussilla töihin ja meillä oli punainen Toyota Carina, jonka olimme lähettäneet rahtilaivalla Saksaan, mistä mieheni kävi sen hakemassa.  Pelkäsin tuskin mitään. Työskentelin yhä edelleen lentoyhtiön palveluksessa, tällä kertaa suomalaisen. Halusin olla menevä melkein kolmekymppinen. Odotin perheenlisäystä ja kaikki oli kohdallaan elämässäni.
***
Nyt helmikuussa olen kuukautta vaille 66-vuotias. Elämä on heitellyt, lempeästi, kuten muitakin meistä. Asun omakotitalossa, mikä on vuodelta 1954. Olemme peruskorjanneet sen ja vaikka se ei olekaan mikään kartano, se riittää. Tai ehkä voisin haluta oman huoneen harrastuksiani varten. Pidän sisustamisesta. Pidän valosta. Olemme rakentaneet puutarhaa, kasvattaneet kaksi lasta aikuisiksi. Pidän naapureistamme. Uskon, että pysymme tässä vielä vuosia! Merenrantaan on kymmenen  minuuttia autolla, suuren kaupunkiin 50 minuuttia junalla. Lentokentälle puolituntia. En ole loukussa missään. Olen, yllättäen, kuitenkin aika kotisidonnainen. En käy yksin missään. Se yllätti minut kotiin jäätyäni. Päiväni kuluvat kuitenkin nopeasti, sillä mieheni on vuorotyössä ja yhteistä vapaa-aikaa on paljon. Olen yhä innostunut matkustamisesta, tai oikeammin uusista paikoista. Lentokentät ja muut ovat niin tuskallisia, aikaa vieviä paikkoja. Työskentelen harrastusteni parissa. Olen  jäänyt virikevapaalle puolitoista vuotta sitten suuresta maailman laajuisesta matkailualan yrityksestä. Valokuvaus kiinnostaa ja yritän saada muutaman kurssinkin käytyä. Vanhana vaan oppii niin hitaasti.  Ajan kaikki hulluiksi! Sanovat. Autonani on Nissan Sentra, rekisterikilpeni on syntymäkaupunkini nimi. Autossani on kattoikkuna, se on minusta hienoa, vaikka ikkunan ollessa auki vetää ja tuulee. Pelkään nyt vaikka mitä! Dementiaa ehkä eniten, koska olen seurannut sitä läheltä. Pelkään lapsieni puolesta. Jaksavatko he  pakertaa työssään, saavatko he töitä? Pysyvätkö he terveinä? Toivon, että heidän avioliittonsa kestäisivät kuten minun. En halua katsoa murheita silmästä silmään. Enää. Haluan olla hyvä puoliso ja äiti. Hyvä anoppi. Haluan olla hyvä ystävä. Haluan olla positiivinen ja valittamatta. Haluan olla terve vielä vuosia. Haluan niin paljon!
***
Eija ja Liisa ovat yhä läheisiä ystäviäni. Samoin Helena, jonka tapasin ensimmäisen kerran Saksassa. Emme tapaa pitkien matkojen vuoksi toisiamme enää edes vuosittain. Mutta onhan meillä Facebook ja puhelin!


20 Comments

Värikollaasi #114

TERVETULOA VERA STYLE VIIKOILLE!

“Tästä viikosta eteenpäin käymme lävitse joitain vuonna 2008 luomiani “Vera Style” -väriyhdistelmiä. Toivottavasti viihdytte niiden parissa. Voitte itse päättää käytättekö kaikki viikon 4-5 väriä, vai valitsetteko vain 3, joka on siis vähimmäisvaatimus. TeeTee.”

2013-02-14 Jersey Boys

february

Sanonko? Vaikea punainen! Ei löydy etsimälläkään. I hate to tell you, but this red is tuff! Not tough but tuff. Like cool but I don’t have it.

Muiden vastaavista väreistä kootut kollasit ovat kaikki täällä! Other collages of these colors are all here!


18 Comments

Valokuvatorstai #274

Tällä kertaa haastesanana on :

Nälkä – Hunger :

DSC_3811 blogTuristikohteissa eläimet ovat tottuneet ruokintaan, linnuille on kiva heitellä leivänmuruja ja oravia houkutella ruoalla. “Ruokinta kieletty”-kilpi ei ollut esteenä hollantilaiselle turistille Kaliforniassa. Hän tarjosi sytytintä ja tupakkaa, sanoen, että eihän tupakka ole ruokaa. Oravat tietysti uteliaina pyörivät ympärillä. Köyhiä en kuvaa, enkä muutenkaan ihmisiä, mutta tässä taannoin kirjoitin kerjäläisestä Lissabonissa ja aiemmin otin osaa vastaavalla haasteella valokuvatorstaihin.

Lisää ruokaa tai sen puutetta! More to eat, or  the lack of it!